Vakionopeudensäädin, tuttavallisemmin “vakkari”, on kuljettajan paras kaveri. Vakionopeudensäädin on ollut autoissa jo 1900-luvun alusta saakka, mutta luonnollisesti sen toteutusmuoto on muuttunut vuosien varrella erillisestä kaasukahvasta sähköiseksi autojen tekniikan kehittyessä ja muuttuessa. Aiemmin käsikäyttöistä kaasuvipua pystyttiin säätämään mieleiselle tasolle, mutta nykyään painellaan lähinnä nappeja. Millaisia vakionopeudensäätimiä autoista löytyy nykyään?
Tavallinen vakionopeudensäädin pitää vauhdin.
Perusmuotoinen vakionopeudensäädin tekee sen minkä lupaa, eli ylläpitää säädettyä nopeutta. Hidastaminen ja mukautuminen muun liikenteen nopeuteen jää kuljettajan vastuulle. Sopivan välimatkan säätäminen ja sen pitäminen edellä ajavaan voi onnistua tilanteessa, jossa myös edellä ajava kuljettaja käyttää vakionopeudensäädintä.
Kaasua voi polkea yli asetetun nopeuden esimerkiksi ohitustilanteissa, eikä säädin rajoita menoa. Se kytkeytyy pois päältä joko itse säätimestä, manuaalivaihteisessa autossa kytkintä painamalla tai jarruttamalla. Tavallinen vakionopeudensäädin on parhaimmillaan matka-ajossa sellaisilla välimatkoilla, jossa muuta liikennettä ei ole paljoa.
Rajoittimella varustettu vakionopeudensäädin estää lipsahdukset.
Raskaan kaasujalan rauhoittaa nopeudenrajoittimella varustettu vakionopeudensäädin. Sen lisäksi, että se ylläpitää vauhdin, säätimeen voi lisätä nopeuden, jota ei voi ylittää, edes ohitustilanteessa. Muulla lailla nopeudenrajoittimella varustettu vakionopeudensäädin ei poikkea tavallisesta mallista.
Sitä käyttävä joutuu edelleen säätämään nopeuden muun liikenteen kanssa itse, joten parhaimmillaan rajoitettu säädin on pitkän matkan ajossa teillä, joissa muu liikenne on harvassa. Joissain tapauksissa rajoitin on sisällytetty myös adaptiiviseen vakionopeudensäätimeen.
Adaptiivinen vakionopeudensäädin, mukautuva vakionopeudensäädin – rakkaalla lapsella on monta nimeä.
Adaptiivinen vakionopeudensäädin (ACC, Active Cruise Control) on säätimistä kehittynein. Ensimmäinen, laserilla toimiva adaptiivinen "etäisyysvaroitin" tuli markkinoille Japanissa 1992 paikalliseen Mitsubishi Debonaireen. Nykymuotoinen, tutkilla toimiva adaptiivinen vakionopeudensäädin esiteltiin ensimmäisenä Mercedeksen S-sarjassa vuonna 1999 “Distronic”-nimellä.
Adaptiivinen vakionopeudensäädin ylläpitää halutun nopeuden tavalliseen tapaan, mutta kohdatessa toisen ajoneuvon se pitää säädetyn turvavälin edellä ajavaan. Useimmat modernit adaptiiviset vakionopeudensäätimet osaavat myös pysäyttää auton ja lähteä liikkeelle edellä ajavaa mukaillen. Joissain tapauksissa adaptiivinen vakionopeudensäädin osaa ennakoida ylä- ja alamäkiä, jolloin "vakkarilla ajaminen" on myös polttoainetta säästävää.
Adaptiivisen vakionopeudensäätimen yhteydessä on myös usein muita ajoa avustavia lisävarusteita, jotka pitävät auton kaistalla, vaihtavat kaistaa, lukevat nopeusrajoituksia tai varoittavat jalankulkijoista. Adaptiivista vakionopeudensäädintä voikin käyttää huoletta vaikka taajama-ajossa, sillä se ikään kuin ajaa autoa puolestasi.
Kun kerran käyttää vakionopeudensäädintä, siitä ei halua luopua.
Kerran kun on kokeillut matka-ajoa adaptiivisen (tai ihan tavallisenkin) vakionopeudensäätimen kanssa, tuntuu ilman sitä ajaminen työltä.
On kuitenkin tilanteita, joissa säädin kannattaa napsauttaa pois päältä. Esimerkiksi huonoissa olosuhteissa kuten kaatosateessa tai todella liukkailla keleillä ajaessa vedon hallinta kannattaa pitää itsellä, jotta vaaratilanteita ei pääse syntymään. Suurimman osan ajasta vakionopeudensäätimen kanssa voi kuitenkin huristella huoletta.
Vakionopeudensäädin on yleinen varuste uudemmissa autoissa. Jos sellainen puuttuu omasta autostasi ja mukavampi ajaminen kiinnostaa, tutustu yli 3 000 auton valikoimaamme ja valitse vakionopeudensäätimellä varustettu auto!
